Virginia Woolfin salaisuus
Tiedät varmaan sen tunteen, kun rankan päivän päätteeksi saa nostaa jalat ylös ja heittäytyä huilaamaan?
Ah, se on ihanaa!
Sohva onkin epäilemättä yksi lempihuonekaluistani. Sen sylissä saan hengähtää, levähtää, nollata. Sen hellässä huomassa minun on helppo uppoutua kirjojen, televisiosarjojen ja elokuvien maailmoihin. Sillä loikoillen surffaan virtuaalisilla aalloilla ja kuuntelen musiikkia.
Sohva ei vaadi mitään. Se ainoastaan antaa.
Joskus sohva voi kyllä tuntua liiankin viekoittelevalta ja vangitsevalta.
Sen uumeniin on helppo juuttua.
Kun eksyn ilta toisensa jälkeen muiden luomiin todellisuuksiin, omien unelmieni aktiivinen toteuttaminen loittonee koko ajan kauemmaksi.
Sen sijaan että kirjoittaisin omaa tarinaani, vastaanotan passiivisesti jonkun toisen luomaa tarinaa.
Kuulostaako tutulta?
Kehosi ja mielesi ansaitsevat leponsa.
Kulttuurin kuluttamiselle ja etenkin kirjallisuuden lukemiselle on paikkansa. Joka hetki et voi olla aikaansaava ja aloitteellinen. Sähäkimmänkin sähköjäniksen on säännöllisesti painettava pause-nappulaa ja asetuttava vain olemaan.
Ongelma on siinä, että vapaa-aikaa on rajallisesti. Samalla kun makaat koivet ojossa, haluaisit tehdä sitä mikä sinua eniten kutkuttaa ja kutsuu – kirjoittaa.
Turhauttava yhtälö, tiedän.
Mutta entä jos kirjoittaminen voisikin olla yhtä rentouttavaa ja virkistävää kuin lempitelevisiosarjasi katselu?
Entä jos voisit olla tuottelias samalla kun loikoilet varpaitasi heilutellen?
Entä jos voisit edistää kirjoittamistasi samalla kun lataat akkujasi?
Saattaa kuulostaa uskomattomalta, mutta se on täysin mahdollista.
Suuri osa kirjoitusprosessista tapahtuu nimittäin jossain ihan muualla kuin paperin tai näyttöpäätteen äärellä.
Ajatukset kypsyvät ja ideat syntyvät usein silloin, kun mieli ja keho ovat rennoimmillaan – lepäillessä, ulkoillessa, unessa.
Sinullekin on varmaan käynyt niin.
Kirjailija Virginia Woolfille lepo oli suorastaan keskeinen työskentelymetodi. Jos tarvittavaa hengähdystaukoa ei muuten irronnut, hänen kehonsa otti sen sairastumalla. Niinhän keho viisaudessaan tekee.
Woolf kirjoittaa asiasta päiväkirjassaan 16. helmikuuta 1930 seuraavasti:
“Olen tuntenut muutaman kerran sisälläni sen omituisen siipien hyrinän, joka toistuu usein ollessani sairas – esimerkiksi viime vuonna makasin tähän aikaan vuoteessa hahmotellen Omaa huonetta (jonka myynti ylitti 10 000 kappaleen rajan kaksi päivää sitten). Jos voisin pysytellä pedissä vielä kaksi viikkoa (mutta se ei ole mahdollista), pystyisin varmasti näkemään Aallot kokonaisuutena. /
– – mieleni ahertaa joutilaisuudessa. Se, etten tee mitään, on usein hedelmällisin työskentelytapani.”
Tähän samaan ilmiöön perustuvat myös tekemäni Sanasukellus-harjoitukset.
Sanasukellukset tarjoavat sinulle ajan ja tilan, ikään kuin henkisen sohvannurkan, jossa luovuutesi herää omia aikojaan – ilman että sinun tarvitsee ponnistella asian eteen millään tavalla.
Kun käynnistät Sanasukellus-äänitteen ja alat kuunnella, voi tapahtua seuraavanlaisia ihmeellisiä asioita:
Kehityt kirjoittajana samalla kun retkotat rentona sohvalla.
Työn alla oleva tekstisi edistyy sillä aikaa kun makoilet silmät kiinni.
Sinun ei tarvitse vääntää väsyneistä aivoistasi irti uusia aiheita, ideoita tai lähestymistapoja, vaan saat niitä tarjottimella.
Sinun ei tarvitse tuskailla, miten jonkin tekstissäsi olevan ongelman ratkaisisit, sillä ratkaisut ilmestyvät itsestään.
Virginia Woolfkin olisi kateellinen!
Yksi Sanasukellus-harjoitus kestää kaikkineen suurin piirtein yhtä kauan kuin yksi lempitelevisiosarjasi jakso.
Mitä jos siis tänään sohvalle rojahtaessasi et avaisikaan televisiovastaanotinta, vaan Sanasukellus-alustan?
Sen jälkeen voit vielä katsoa sitä sarjaakin – jos enää maltat ja haluat :)
P.S. Jos Sanasukellus ei sovi sinulle juuri nyt, mutta kaipaat silti luovuutta ruokkivaa rentoutusta, kokeile muita keinoja: ota päiväunet, meditoi, lähde luontoon, uppoudu musiikkiin, tanssi, piirrä tai maalaa, tiskaa astioita, vaivaa pullataikinaa… Mikä on sinun luottokeinosi?
